keskiviikko, 25. toukokuu 2016

Pakanuus, ollutta ja mennyttä?

Jos joku kysyy, että "Mikä sinun uskontosi on?", niin en osaa enää vastata. En ole tiennyt vastausta pitkään aikaan. 

Olen lueskellut joskus paljon eri uskonnoista, mutta oma kokemus on kuitenkin henkisyyteni pohja. Se vaisto, että on olemassa jotain. Mitä se jokin on, en tiedä edelleenkään. Ja tieto, että olen sielullinen olento. Se mitä sielulle tapahtuu on täysi arvoitus, mutta se että tietoisen olemiseni perusta on jotain muuta kuin ajattelemista tai tuntemista, tai muuta psykologian termein määriteltävää on minulle selvyys.

Pidän luontoa elävänä jossain muussakin mielessä kuin mitä biologit pitävät. Tämä näkemys ei tule niin selvästi esille muissa uskonnoissa kuin pakanuudessa. Mutta kaikella elävällä on myös yhteinen alkulähde, joka on yksi eikä monta, ja jonka olemassaolon pystyy tuntemaan tässäkin hetkessä. Minulla ei ole asialle mitään sanottavia perusteita, muuta kuin että näkemys on monista uskonnoista jossain muodossa tuttu ja että oma intuitio myös johtaa siihen. Pakanalliset uskonnot ovat polyteistisia enkä tiedä, että tuollainen näkemys olisi ollut niissä yleinen. Toki pakanallinen pääjumala on monesti eräänlainen tietäjähahmo, mutta ainakin nykyään pakanuudesta nostetaan esiin perimmäisen todellisuuskäsityksen sijaan mytologia ja magia.

Uuspakanuuden kohdalla monesti magia on tärkeässä osassa. Jossain vaiheessa tuollainen kiinnosti, mutta olen kasvanut pois siitä. Kaikenlaiset kuvat ja symbolit ovat minulle nykyään pikemminkin sekoittavia kuin avaavia. (Tai sitten en ole vain löytänyt oikeita.) Rekonstruktionistinen pakanuus taas pyrkii elvyttämään sellaisia perinteitä, joille ei oikeastaan ole nykymaailmassa sijaa, vaikka se saattaakin auttaa ymmärtämään esivanhempiemme maailmaa, mikä ei sinällään ole huono juttu.

Suomalainen pakanuus sellaisena elävänä ja moniarvoisena uskontona (ei niinkään ristiriitaisessa kuin täydentävässä mielessä) mitä se on joskus ollut, voisi olla ihan sopiva viitekehys. Mutta sitä ei ole enää olemassa. Sanomalla itseäni pakanaksi tulen helposti assosioineeni itseni sellaiseen, mitä en edusta ollenkaan.

Henkisyys on kai minulle ennen kaikkea sitä, että välitän oman sieluni hyvinvoinnista. Ja että näen sen osana laajempaa kudosta, johon muut sielut kuuluvat. Ja jotkut sielut sijaitsevat tässä kudoksessa lähempänä minua kuin muut, mikä tarkoittaa että niiden hyvinvointi on erityisesti sidoksissa omaani.

Niinpä en nyt oikein enää välitä näistä labeleista. Olkoon tämä blogi vain yksityisen henkilön omia (ja oman mielen mukaan lainattuja) ajatuksia.

 

perjantai, 26. joulukuu 2014

Tapauskovainen pakana?

Käytän itsestäni vähän pilke silmäkulmassa kyseistä nimitystä. Olen perusluonteeltani varsin rationaalinen, katson maailmaa enemmän järjen kuin tunteen kautta. Koen ehdottomasti, että maailmassa on henkinen puoli, jota nykyään väheksytään, mutta olen kuitenkin mielelläni sinut myös arkisen todellisuuden kanssa, ja suurimman osan ajastani vietän käytännön asioita ajatellen.

Olen tutustunut uuspakanallisiin yhdistyksiin jonkin verran, ja kuva jonka olen järjestöistä saanut on, että niissä aktiivisilla ihmisillä on myös varsin aktiivinen uskonnollinen elämä. Kaikki ainakin tuntuisivat harjoittavan magiaa, ja uuspakanallinen kirjallisuus on hyvin magiakeskeistä.

Kuitenkin vanhassa maailmassa kaikki eivät olleet shamaaneja ja noitia, vaan pelkästään ne, joilla oli siihen erityinen kutsumus. Shamaanin osa oli sellainen johon henget valitsivat, ei sellainen, jonka ihminen valitsi itse.

Uuspakanuudessa on mielestäni usein liikaakin naiivia new age -henkisyyttä, joka olettaa että luonto on ystävä ja maailma on mukava paikka. Vanhassa pakanuudessa tällaiselle ei ollut sijaa, sillä kohtalo saattoi suistaa kenen tahansa elämän hetkessä raiteiltaan, ja tästä oli myös jokainen nähnyt esimerkkejä. Nykymaailmassa moni ikävä sattuma on eliminoitu, mutta jos perehtyy vaikkapa kosmologiaan tai Maan geologiseen historiaan, niin saattaa nähdä kuinka hataralla pohjalla nykyinenkin sivilisaatio on. Jos olettaa, että kaikki olennot universumissa ja luonnossa ovat ystäviä, niin on yksinkertaisesti lapsellinen.

Itselläni ei ole shamanistista kutsumusta ja olen iloinen siitä. Pystyn katselemaan henkimaailmaan päin, mutta pystyn myös blokkaamaan sen pois eikä sieltä koputella takaisin. Minulle riittää uskonnollisuudeksi maailmankuva, arvot sekä tiettyihin vuodenaikoihin toistuvat yhteiset rituaalit samaan tapaan kuin tapakristityillä.

perjantai, 26. joulukuu 2014

Taivaannaula-yhdistys

En kuulu mihinkään varsinaiseen uskonnolliseen yhteisöön tällä hetkellä. Olen kuitenkin maksanut Taivaannaulan jäsenmaksun. Yhdistyksen sivut löytyvät osoitteesta http://www.taivaannaula.org/ , tosin olettaisin että järjestö on useimmalle pakanuudesta kiinnostuneelle jo tuttu.

Uusimmassa kokouksessaan Taivaannaula on tuonut esille ihan hyviä pointteja, joita itsekin pystyn kannattamaan. Kyseessä on kansanperinnettä ylläpitävä järjestö, joka ottaa huomioon myös perinteen henkisen ulottuvuuden. Varsinainen uskonnollinen järjestö se ei ole.

Perinteinen suomalainen kulttuuri on ollut ennen kaikkea maatalouskulttuuria, johon ei kaupungissa syntyneellä ja kasvaneella ole kovin vahvaa kosketusta. Tässä joululomalla on tullut kerrattua hieman Suomen historiaa, ja elinkeinot menevät jotenkin tiivistetysti näin: kivikauden ensimmäiset ihmiset, ne jotka tulivat jääkauden jälkeen, olivat kalastajia ja metsästäjä-keräilijöitä (kalastuksella oli etenkin aluksi huomattava osa, koska Suomi oli melkein yhtä isoa lätäkköä ennen kuin vesi laski ja maa kohosi nykyiseen muotoon). Siinä 2000 eKr. alettiin kunnolla siirtyä maanviljelykseen, ja Suomi on ollut siitä lähtien maatalousyhteiskunta aina 1900-luvulle saakka. 

Pakanallinen uskonnollisuus on tämänpuoleisuudessaan sidottua materiaalisiin olosuhteisiin, ja niin vanhan suomenuskon siirtäminen nykypäivään ei sellaisenaan ole mahdollista, ellei satu olemaan maanviljelijä. On katsottu, että metsästykseen perustuvan yhteiskunnan shamanistinen uskonto erosi monilta osin siitä joka perustui maanviljelykseen, ja kaupungissa harjoitettu pakanallisuuskin on väkisin oma lukunsa. Luonnon (merkityksessä metsä) ei välttämättä edes tarvitsisi olla merkittävä osa kaupunkipakanuutta.

On hyvä, että jokin järjestö lähestyy perinnettä mahdollisimman objektiiviselta kannalta. Siitä on iloa meille "uuspakanoille" mutta monille muillekin. Itse tuen mieluummin järjestöä, joka elvyttää vanhoja uskonnollisia perinteitä sellaisenaan, kuin valitsen nykyisistä uuspakanallisista järjestöistä, jotka tuntuisivat olevan keskittyneempiä kaikenlaiseen noituuteen ja magiaan kuin mitä itse olen.

lauantai, 22. marraskuu 2014

Luonnossa liikkuminen

Jos shamanistista tai animistista maailmankuvaa haluaa ymmärtää, helpoin tapa lähteä tutustumaan siihen on yksinkertaisesti liikkua luonnossa kaikki aistit avoinna. Pysähtyä asioiden äärelle, keskittyä vähempään mutta enemmän. Samalla tavalla kun kaupungissa kulkiessa ihmiset muuttuvat kasvottomaksi massaksi metsänkin läpi voi juosta ja nähdä vain puunrunkoja ja sammalta.

Metsän mystiikka on tuttua monelle sellaisellekin, joka ei minkäänlaiseksi pakanaksi tunnustaudu.

Puhuin henkien tietystä itsekkyydestä, siitä etteivät ne ole olemassa vain palvellakseen ja auttaakseen ihmistä, toisin kuin jotkut new age -uskovaiset luulevat. Metsä kuitenkin yleisesti ottaen pitää vierailijoista. Kaikki se, mikä on eläimelle turhaa tai taakaksi on metsälle ravitsevaa. Tämä on se tapa, jolla ihminenkin on vuosituhansia elänyt, ja jos vie modernin maailman ryönät (a.k.a. roskat) mukanaan kotiinsa symbioottinen suhde metsään on edelleen helppo löytää.

lauantai, 22. marraskuu 2014

Henkisyys

Niin, mitä se oikeastaan on?

On ollut aikoja, jolloin täytyy palata syvempien asioiden äärelle ja sitten niitä, jolloin mitään uskonnollista näkökulmaa ei oikeastaan mieti ollenkaan.

Voisi jopa sanoa, että olen tapauskovainen pakana.

Joskus lapsena olen ollut kristitty ja suhteeni uskontoon oli aika samanlainen, vaikka kaikenlaista kehitystä on tapahtunut. Uskonto tulee helpommin esiin kriisitilanteissa.

Toisaalta tarpeeksi kovaan paikkaan kun joutuu, usko horjuu. Henget eivät ole olemassa minua varten, ovat vain. Nekin etsiytyvät siihen seuraan, mikä niille parhaiten sopii ja se seura mitä on tarjolla jossain epätoivon syöverissä ei ole sitä kivointa laatua. Silloin pistää mieluummin välit poikki siihen ulottuvuuteen kokonaan. Niin sanottuja pahoja henkiä on olemassa, ihan niinkuin on vaarallisia eläimiäkin. On kuitenkin liioittelua väittää, että ne kaikki olisivat pahoja.

Useimmat henget ovat luonteeltaan harmittomia, mutta omaa etuaan ajattelevia. Ne ovat osa luontoa. ja se miten luonto toimii fyysisellä tasolla kertoo myös luonnonhenkien olemuksesta. Jos hengiltä haluaa palveluksia, täytyy jotain myös antaa. Oma periaatteeni on, että jos jonkin asian pystyy mitenkään saavuttamaan ilman maagisia rituaaleja, niin sellaisiin ei kannata ryhtyä.

Vetovoiman laki on kokemukseni mukaan todellinen asia. Kuitenkin maailma etsii helpoimman tavan toteuttaa toive eikä sitä kivointa, joten toiveiden kanssa kannattaa olla tarkkana ja mieluummin keskittyä itsessä sellaisten ominaisuuksien kehittämiseen, jotka tuovat niitä hyviä asioita.

Yhteisöt, joissa hankalia tilanteita ratkaistaan ensisijaisesti magialla eikä yrittäen löytää ihmisen sisäisiä voimavaroja kadehtivat niitä, joissa uskotaan jälkimmäiseen.

- - - - -

Ajattelin alunperin kirjata henkisten harjoitusten tuloksia. Tiedä sitten, onko kyse henkisistä harjoituksista vaiko vain itsensä kehittämisestä. Psykologinen, henkinen ja fyysinen taso ovat minulle täysin sidoksissa toisiinsa. Ehkä minut vain erottaa psykologian pohjalta asioita lähestyvistä se, että tunnustan myös henkisen ulottuvuuden asioissa.

Mutta saatan jatkaa tätä yleisluontoista höpinääkin. En välttämättä koe mukavaksi kaikkein intiimeimpien asioiden jakamista ja toisaalta kaikkea yleisluontoistakin on tullut pohdittua omasta vinkkelistä.

- - - - -

Jos kävisin jakamaan henkisiä harjoituksia, en voisi kuitenkaan välttämättä suositella niitä kenellekään. Jokainen lähtee niin omista lähtökohdistaan, että se mikä on toiselle kehittävää voi olla toiselle ajanhukkaa tai huonommalla tuurilla suistaa tämän raiteiltaan.