Käytän itsestäni vähän pilke silmäkulmassa kyseistä nimitystä. Olen perusluonteeltani varsin rationaalinen, katson maailmaa enemmän järjen kuin tunteen kautta. Koen ehdottomasti, että maailmassa on henkinen puoli, jota nykyään väheksytään, mutta olen kuitenkin mielelläni sinut myös arkisen todellisuuden kanssa, ja suurimman osan ajastani vietän käytännön asioita ajatellen.

Olen tutustunut uuspakanallisiin yhdistyksiin jonkin verran, ja kuva jonka olen järjestöistä saanut on, että niissä aktiivisilla ihmisillä on myös varsin aktiivinen uskonnollinen elämä. Kaikki ainakin tuntuisivat harjoittavan magiaa, ja uuspakanallinen kirjallisuus on hyvin magiakeskeistä.

Kuitenkin vanhassa maailmassa kaikki eivät olleet shamaaneja ja noitia, vaan pelkästään ne, joilla oli siihen erityinen kutsumus. Shamaanin osa oli sellainen johon henget valitsivat, ei sellainen, jonka ihminen valitsi itse.

Uuspakanuudessa on mielestäni usein liikaakin naiivia new age -henkisyyttä, joka olettaa että luonto on ystävä ja maailma on mukava paikka. Vanhassa pakanuudessa tällaiselle ei ollut sijaa, sillä kohtalo saattoi suistaa kenen tahansa elämän hetkessä raiteiltaan, ja tästä oli myös jokainen nähnyt esimerkkejä. Nykymaailmassa moni ikävä sattuma on eliminoitu, mutta jos perehtyy vaikkapa kosmologiaan tai Maan geologiseen historiaan, niin saattaa nähdä kuinka hataralla pohjalla nykyinenkin sivilisaatio on. Jos olettaa, että kaikki olennot universumissa ja luonnossa ovat ystäviä, niin on yksinkertaisesti lapsellinen.

Itselläni ei ole shamanistista kutsumusta ja olen iloinen siitä. Pystyn katselemaan henkimaailmaan päin, mutta pystyn myös blokkaamaan sen pois eikä sieltä koputella takaisin. Minulle riittää uskonnollisuudeksi maailmankuva, arvot sekä tiettyihin vuodenaikoihin toistuvat yhteiset rituaalit samaan tapaan kuin tapakristityillä.